Itsellisyydestä yhteistyöhön

Olipa kerran muuan isäntä. Isännällä oli puimuri, kylvökone, niittosilppuri ja pari rehukärryä. Kaikki omia, niin kuin itsellisellä isännällä kuului olla. Ja kolme traktoria.  Isäntä itse ajoi yhtä, vanhin poika toista ja kiireisimpään rehuntekoaikaan emäntä kolmatta. Suurimman osan vuodesta moni kone ja laite odotti joutilaana, kunnes sitä taas tarvittaisiin. Mutta oltiin itsellisiä. Työt tehtiin omilla koneilla ja tarpeilla. Ja maksettiin niistä velkaa.

Nykypäivänä moni isäntä omistaa osakkeita yhtiöstä. Yhtiö omistaa navetan ja lehmät. Pellot isäntä on vuokrannut yhtiölle, samoin kuin yhtiökumppani, toinen isäntä. Rehun ja puinnit tekee urakoitsija. Ja hyvä että tekee. Urakoitsijan isoilla koneilla työ tehdään päivässä, vaikka peltoa on kolme kertaa enemmän kuin isännällä oli ennen yhtiön perustamista. Aikanaan omissakin pelloissa meni monta päivää, vaikka emäntä ja vanhin poika olivatkin apuna.

Enää ei tarvitse maksaa kallista hintaa pihalla seisovista koneista ja laitteista, joiden käyttöastekin oli aika heikko. Eikä tarvitse stressata, jos jokin koneista menee rikki juuri rehunteon tai puinnin aikaan. Eikä pääomaakaan ole niin paljon kiinni ulkotöiden koneissa ja laitteissa. Sitä tarvitaan enemmän navetan sisällä.

Isäntä keskittyy nyt ydinliiketoimintaan eli karjan hoitoon. Ehtii paneutua jalostukseen, ruokintaan ja eläinten terveyteen. Eläinten keskituotos on noussut ja tauditkin ovat vähentyneet. Yhtiökumppanin kanssa töiden jakaminenkin on onnistunut ja molemmat ovat saaneet pitää myös ansaittua lomaa.

Niin on maatalous muuttunut. Rakennemuutos on mullistanut niin toimintaa kuin asenteita. Se mitä vielä taannoin pidettiin heikkoutena, on huomattu nyt mahdollisuudeksi.

Viime vuosien ja vuosikymmenten kestopuheenaihe ollut yhteiskunnan rakennemuutos ja sen vaikutus kuntiin ja kuntatalouteen. Maaseudun kunnissa asukasluvut ovat pienentyneet, kun väestö on keskittynyt kasvukeskuksiin. Viimeisen vuosikymmenen aikana myös syntyvyys on merkittävästi alentunut. Nyt mietitään, mikä on alueiden ja kuntien tulevaisuus.

Onneksi viime vuosina on ollut muuttoliikettä myös toiseen suuntaan. Viimeistään korona on laittanut monet miettimään maalla asumisen etuja eikä keskittyminen kaupunkeihin ole enää ainoa vaihtoehto. Paluumuuttajat tuovat mukanaan oman vivahteensa, mutta ei maaseutu ruuhkaudu. Ihmisiä asuu jatkossakin kasvukeskusten ulkopuolella erilaisesta elämäntavasta ja -laadusta nauttien.  

Kunnat joutuvat pohtimaan, miten ne selviävät tehtävistään ja talouden haasteistaan. Kuntien talouden näkökulmasta on olennaista, miten kunnan toimintoja kyetään muuttuvissa olosuhteissa sopeuttamaan asukasluvun ja palvelutarpeen muutosta vastaavasti. Ikääntyminen luo painetta sote-palveluiden kasvuun. Samalla monilla alueilla väestön vähentyminen lisää tarvetta ja ainakin teoreettisen mahdollisuuden sopeuttaa palveluita pienentyvän väestön tarpeisiin.

Haavemaailmassa olisi yksinkertaista, jos väestön vähentyessä voisi vain kääntää volume-nupista palveluita pienemmälle. Samalla alenisivat myös kustannukset, ja tasapaino säilyisi. Todellisuus on kuitenkin toinen. Sopeuttaminen on usein hyvin kivuliasta.

Keskeinen haaste on palveluiden, palvelupisteiden ja toiminnan vähentäminen. Erityisesti niihin liittyvien päätösten tekeminen. Tiedämme, kuinka vaikeaa on luopua itselle tutusta palvelupisteestä ja hakea palvelu uudesta, ehkä vähän kauempana sijaitsevasta paikasta.

Monissa palveluissa on kyse myös siitä, että palvelupisteen tai toiminnon ylläpitäminen edellyttää tietyn kriittisen volyymin säilyttämisen, jotta palvelua ylipäätään voidaan tuottaa. Laadukas yläkoulu tarvitsee toimiakseen vähintään tietyn määrän opettajia. Yksi opettaja kun harvoin on erikoistunut kaikkiin oppiaineisiin. Lääkäri toki voi tehdä pari päivää yhdessä kunnassa ja kolme toisessa, jos vaan saadaan palkatuksi lääkäreitä, jotka olisivat valmiita reissaamiseen. Ja kallista työaikaahan se on, jos lääkärille maksetaan autolla ajosta.

Entä jos asioita tehtäisiin yhdessä naapurin kanssa? Vai ollaanko niin itsellisiä kuin entisajan isännät, että itse piti tehdä kaikki ja vielä omilla koneilla, jotta saattoi ajatella olevansa itsenäinen ja riippumaton.

Keskeinen palveluiden uudelleen arvioinnin paikka on, kun jokin rakennus tai laitos vaatii investointeja. Silloin mietitään, millä tavoin palvelu jatkossa hoidetaan ja millaisella investoinnilla vastataan parhaiten tulevaisuuden tarpeisiin.

Monissa kunnissa eri puolilla Suomea pohditaan, miten jätevedenpuhdistus hoidetaan, kun vanha puhdistamo tulee tiensä päähän. Peruskorjataanko vanha vai rakennetaanko kokonaan uusi. Vai rakennetaanko siirtoviemäri, jonka kautta siirretään jätevedet puhdistettavaksi naapurikuntaan tai kauemmas.

Pienenevän väestön olosuhteissa monen kunnan kyky ylläpitää omaa puhdistamoa ja vesihuoltoa on heikentynyt. Investoinnit ovat suuria. Usein kunnan teknisen toimen henkilöstö on niin pieni, ettei millään meinaa löytyä tarvittavaa henkilöstöä pyörittämään puhdistamon päivystysrinkiä. Ainakaan niin, että se täyttäisi viranomaisten kasvavat vaatimukset. Toisaalta kantokyky ei meinaa riittää myöskään vesihuollon automatisointiin, mikä sinänsä helpottaisi työkuormaa. Uuden, osaavan henkilöstön saaminenkin vanhojen eläköityessä voi olla vaikeaa.

Jostakin syystä meillä on ollut vallalla sama ajattelu kuin entisajan isännillä: että kunnan on itse hoidettava palvelunsa, joskus jopa hinnalla millä hyvänsä. Kuntien ja muiden toimijoiden yhteistyöllä voisi kuitenkin olla saavutettavissa paljonkin hyötyjä. Ja erityisesti mahdollisuuksia sopeuttaa toimintoja ja taloutta entisestään tiukkeneviin olosuhteisiin.

Miltä kuulostaisi vaikkapa useamman kunnan omistama yhtiö, joka vastaa vesihuollosta osakaskunnissaan. Vesihuolto olisi koottuna isompaan kokonaisuuteen, jolloin voitaisiin tarkastella alueen tarpeita yhtenä kokonaisuutena sen sijaan, että joka kunnassa mietitään samat asiat erikseen.

Etävalvonta mahdollistettaisiin automatisoinnilla, ja samalla henkilökunnalla hoidettaisiin vesihuolto laajemmalla alueella. Suurempi volyymi mahdollistaisi erikoistumisen ja osaamisen lisäämisen. Työyhteisö säilyisi riittävän kokoisena, jotta henkilöstöön liittyviin riskeihin voitaisiin varautua paremmin.

Erityistä osaamista saataisiin ottamalla yhtiöön mukaan teollinen kumppani, vaikkapa suuremman kaupungin vesihuollosta vastaava yhtiö, jolla on runsaammin erikoisosaamista erilaisiin vastaan tuleviin tilanteisiin.

Keskeinen peikko, joka näihin pohdintoihin aina tulee mukaan, on vesihuoltoon ja monopoliliiketoimintaan yleensäkin liittyvä pelko määräysvallan siirtymisestä joihinkin ahneisiin käsiin, joka käyttää asemaansa väärin, asiakkaiden vahingoksi. Se on ymmärrettävää. Erityisesti ajatus siitä, että joku muu omistaisi puhtaat vetemme, on epäilyttävä, jopa kauhistuttava. Likaveden omistuksesta harva on yhtä huolissaan.

Olisiko kuitenkin rakennettavissa kokonaisuus, joka olisi kuntalaisten kannalta turvallinen ja kannattava? Heitä vartenhan palvelua tuotetaan. Olisiko useamman kunnan ja kunnallisen omistajan määräysvallassa olevan yhtiön yhdessä omistama vesihuoltoyhtiö riittävän turvallinen toimija pitämään huolta kuntalaisten välttämättömästä peruspalvelusta? Etenkin, jos vesihuoltoverkot olisivat kunnan omistuksessa? Voitaisiinko voimien ja osaamisen kokoamisella saavuttaa etuja, jotka auttaisivat kuntia selviämään tehtävistään ja olosuhteiden muutosten aiheuttamasta sopeuttamistarpeesta?

Näitä pohdimme Alvalla yhdessä kuntien ja muiden toimijoiden kanssa. Myös laajempi keskustelu aiheesta olisi tervetullutta. Sellainen avoin ja rohkea keskustelu. Sellainen, joka etsii uusia mahdollisuuksia. Voisiko löytyä yhteistyötä, joka mahdollistaisi toimijoiden keskittymisen ydinosaamiseensa. Isäntä hoitaisi karjaa ja urakoitsija tekisi peltotyöt. Kunta opettaisi, kasvattaisi, kaavoittaisi ja huolehtisi elinvoimasta. Ja vesihuoltoa hoitaisi… Niin. Sitä hoitaisi se, jolla siihen olisi osaaminen ja riittävät resurssit.

Eino Nissinen
Johtava asiantuntija, Alva-yhtiöt Oy